maanantai 24. joulukuuta 2012

Hyvät Joulut maailman laidalta!

Joulu vietetään Elliksen ja Sannan tiluksilla n. 1,5h Christchurchista pohjoiseen. Täällä on kymmenkunta tuttua koskenlaskureissulta. Kaikki tekee jotain oman maansa perinteistä Jouluruokaa. Veera hoiti homman hienosti meidän puolesta ja leipoi 1000000 karjalanpiirakkaa (peruna sekä riisi, munavoita unohtamatta). Matkalla pysähdyttiin jättämään Millereille (joilla olimme vapaehtoistöissä) paketin lämpimiä piirakoita ja sitten käytiin tarkistamassa päivän aaltotilanne mutta eipä siellä oikein surffattavaa ollut. Saatiin kuitenkin Jouluinen kuva otettua.

Veeran mekko 1€, Japen koko outfit 5€

tiistai 18. joulukuuta 2012

Maailmanmatkaaja tarttee pihapetterin apua

Olen ollut vuokranantajallamme Cakella hommissa kolmisen viikkoa ja hommat ovat vaihdelleet tikkaiden alapään pitelemisestä, grillin kasaamisen kautta autolla suhailuun. Yleensä työpäivät alkaa ysin tai kymmenen aikaan, jolloin lähdetään ajelemaan Caken pickupilla kohti työmaata. Yleensä heti alkuun pysähdytään 50m päässä kioskilla hakemassa Red Bullit ja sitten yleensä rautakauppaan tai tukkuun hakemaan vähän tarpeita ja vielä pysähdytään huotoasemalla hakemaan aamupalaa. Cake on pyörittänyt omaa peltikattofirmaa jo 8 vuotta ja hän on erikoistunut rännien korjaukseen ja lumikiinnikkeiden laittoon. Lumikiinnike (snow strap) on siis 3cm leveä peltikaistale, jonka toinen pää ruuvataan kattoon 20cm rännin yläpuolelle ja toinen pää laitetaan popniitillä rännin ulkoreunaan. Näin lumen paino ei pääse vääntämään ränniä solmuun. Ehkä noita tehdään suomessakin, mutta itse en ole tavannut vastaaviin. Meilläpäin laitetaan katolle lumiesteet, jotka pitää lumet katolla, ettei ihmiset jää alle. Töitä tehdään yleensä 4-8h päivässä ja tästä ajasta yleensä puolet menee autossa istuessa ja asioita hoitaessa ja puolet ajasta tehdään sitten töitä.

On kyllä mahtava paiskia hommia Caken kanssa, vaikka Suomalaiseen työtahtiin tottuneena alkaa usein kädet hieman tärisemään kun joudutaan kolmatta kertaa hakemaan unohtuneita ruuveja tai tiivisteitä rautakaupasta tai istutaan tunti nurmikolla auringonpaisteessa töiden seisoessa vieressä, Päivät on rentoja ja kaveri on iloinen ja heittää läppää koko ajan, eikä äskettäinen erokaan vaikuta tuntuvan missään. Tosin kaverilla on niin vahva Uuden-Seelannin aksentti, että puolet jutuista menee täysin yli ja tulee vain nyökyteltyä ja naurettua mukana. Mutta kyllä se jaksaa hyvin kuvailla työkaluja, jos ei vielä toisellakaan kerralla oikea työkalu lennä katolle (pop rivet=popniitti, snips=peltisakset, spout=ränni). Uuden-Seelannin aksentti on ylipäänsä vaikeinta Englantia, johon olen kaikilla tähänastisilla matkoillani törmännyt.

Cake aikoo pitää Joulun jälkeen viikon verran lomaa ja ajattelin hommata itselle vähän lisätienistiä suoristamalla kotimme sivustalla olevan ja maanjäristyksestä kärsineen laatoituksen. Sehän Cakelle käy, joten aloitan projektin todennäköisesti viikon päästä.

Viimeksi taisin istuttaa laattoja / pihakiviä isän lammen pohjaan ja silloin tasaisuudella ei ollut muistaakseni niin paljon väliä. Myös kaadot olivat hieman reilumpia kuin tässä tapauksessa.

Edellinen työmaa Palojoki / Finland


Tarttisin siis vähän muistutusta miten tuo homma pitää tehdä! Eli Isä laitatko meiliin ohjeet!!

Laatat ovat 50cm x 50cm ja 5cm paksuja
Alue on n. 7m x 7m parkkipaikka

Alustavasti suunnittelin seuraavaa.
  1. laattojen pesu 
  2. laatat veke 
  3. rikkaruohot ja multaa muistuttava maa pois
  4. uutta maata tilalle
  5. snadi tärytys
  6. laatat takaisin 
  7. täytemaa laattojen väliin
  8. olutta

Elikkä seuraaviin kysymyksiin pitäis saada vastaus:
  • millaista maata alle?
  • millaista maata laattojen väliin?
  • voiko laatoitus olla vaaterissa vai pitääkö olla kaatoa?
  • onko pohja pakko täryttää?
  • missä ajassa tuo homma on hoidettava?


Laatoitus tulee olla samassa tasossa kuin sen jälkeen alkava betonointi


ps. muutkin pihapetterit ja remonttireiskat voi laittaa parhaita vinkkejään, joko kommentoimalla blogia tai meiliin jabelaine (at) gmail.com.

Ilmoittelen sitten miten projekti meni vai menikö ollenkaan!

Kiitos!

lauantai 15. joulukuuta 2012

Sydänsurujen sävyttämää jouluodotusta

Arki on on laskeutunut hetkeksi myös maailmanmatkaajien ylle maapallon toisella puolella ja viimeisestä blogauksestakin näyttää vierähtäneen joku tovi. Reilu kolme viikkoa ollaan nyt asuttu Christchurchissa ja paiskittu hommia (tai ainakin toinen meistä). Minä sain siis heti ensimmäisellä viikolla töitä hostellin respasta Christchursistä ja jäin opettelemaan uutta työtä kun Jarmo lähti kahdeksan päivän mittaiselle koskenlaskuretkelle (kuvista ja tarinoista päätellen kahdeksan päivän kaljakellunnalle). Koska ajatuksena oli nyt pysyä paikoillaan mahdollisesti jopa tammikuun loppuun saakka, kumpikaan meistä ei enää halunnut asua hostelleissa. Asiat ovat jatkaneet järjestymistään edelleen kuin itsestään, pari päivää katseltiin vuokra-asuntoja netistä kun jo toisella näytöllä tärppäsi ja vuokrasimme huoneen omalla kylpyhuoneella isosta omakotitalosta. Talo sijaitsee vähän kaupungin keskustan ulkopuolella, mutta bussit kulkevat aivan kotiovelta 20 minuutin välein keskustaan sekä minun työpaikalle New Brightoniin. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli luksusta kun olimme ainoat asukkaan neljän makkarin talossa. Viikon verran, kun Jarmo kellui alas Clarence-jokea, sain viettää laatuaikaa aivan keskenäni. Omistaja (= 40-vuotias Carlos 24-vuotiaan tyttöystävänsä kanssa) asuu yhdessä talon nejästä makkarista ja he käyvät viettämässä 1-2 iltaa viikossa lapsetonta laatuaikaa talossa. Muuten asuvat minkin luona muutaman korttelin päässä.

Viime viikolla tilanne kuitenkin muuttui kun alakerran makkariin muutti Intialainen tyttö, Carloksen ja nuorikon välit menivät dramaattisesti kahdeksan kuukauden rakkaustarinan jälkeen poikki ja Cake muutti papukaijan ja 8-vuotiaan pojan kanssa taloon. Loppuviikosta saamme vielä vahvistukseksi yhden brittikundin. Tähän saakka yhteiselo talossa on sujunut ilman sen suurempaa draamaa ja ekstrana Jarmo sai myös töitä Carlokselta. Ura on edennyt tikaspojasta kattomieheksi ja tällä hetkellä kun kirjoitan blogia pojat muuttavat Caken tavaroita minkin luota taloon ja valmistelevat Cakelle sinkkujuhlia lauantaille. Toimenkuvaan on kuulunut lähiaikoina myös Carloksen sydänsurujen kuunteleminen automatkoilla.. Mutta siitähän sille maksetaan ja kun palkka tulee verottomana lapaseen, tikkaiden pystyssä pitämisestä ja sydänsurujen kuuntelemisesta jää sille enemmän käteen kun minulla respan hommista josta maksan kiltisti veroa 17,5%. Että näin.


Grillimestari Cake
(Jape tienasi parin tunnin liksan kokoamalla kuvan grillin)


Bileet aluillaan


Vapaapäivinä ollaan kierrelty Christchurchia ja Jarmo on täydentänyt ahkerasti harrastusvälineistöään. Viimeisimpinä hankintoina märkäpuku ja surffilauta. Allekirjoittaneella alkaa olla hieman huoli siitä, että näinköhän enää mahdun kohta auton kyytiin pianojen, surffi- ja skeittilautojen, märkäpukujen ja muiden sekaan. Hieman hirvittää myös se, että näinköhän ehdimme kotio suuntaavalle lennolle kun se aika koittaa jos kaikki krääsä mukaan lukien auto pitäisi myydä ennen sitä parhaaseen mahdolliseen myyntiaikaan (= kesä ohi ja tuhannet päkkerit yrittävät päästä tavaroistaan eroon). Nähtäväksi jää mutta nyt nautitaan!


Jape ja 7S 6'0" Superfish


Tällä hetkellä teen töitä hostellilla noin 30 tuntia viikossa, joka on ollut ihan sopiva. Palkalla pystyy kattamaan viikottaiset kulut ja viikkoon jää myös muutama vapaapäivä. Tehtäviin kuuluu respan hoitaminen, hostellin siivoajien kaitseminen ja välillä hostellin yhteydessä toimivan kahvilan hoitaminen. Tehtävät sinällään ei ole kamalan vaativia, mutta asiakaspalvelu vieraalla kielellä on välillä melko haastavaa. Hyvä kokemus sinänsä vaikka ei ehkä mikään unelmaduuni. Työtä ei sinäsä helpota se, että travellereilla tuntuu olevan pinttynyt mieleikuva siitä, että respantäti tietää kaiken :D näin on tullut ehkä itsekkin aina ajateltua joten tästä saa taas vähän eri perspektiivin siihenkin hommaan. Respantäti EI siis tiedä ihan kaikkea ja google onkin tärkein työkalu. Parhaita asiakkaita on kinkit; ne hyvmylee, nyökyttää ja kiittelee vuolaasti, ihan sama mitä niille sanoo. Irkut sen sijaan ehkä vaativimpia kun ei ymmärrä mitä ne tahtoo ja sitten ne turhautuu. Plussaa työssä on se, että monet paikalliset aktiviteettien järjestäjät antavat hostellin työtekijöille retkiä ilmaiseksi tai ainakin alennuksella, jotta me sitten suositeltaisiin / myytäisiin retkiä asiakkaille. Vielä en ole kovin ahkerasti tätä etua hyödyntänyt, mutta sunnuntaina olisi tarkoitus mennä koittamaan Paddle Boardingia Avon-jokeen joka virtaa Cristchurchin läpi. Sääkin on vihdoin alkanut lämpenemään ja alkaa pikku hiljaa tuntua kesältä.


Minä ja Penny hommissa


Jouluksi meidät on kutsuttu saman perheen luokse, joka kutsui meidän aiemmin koskenlaskuretkelle. Jouluvalmistelut alkoivat viime viikolla kun valmistin meille viemisiksi Chrismast puddingin. Jokainen, joka on joskus valmistanut tuota mystistä, perinteistä Brittiläistä jouluherkkua tietää, että homma lähtentelee lähes rakettitiedettä. Kulholliseen kakkua ainekset maksoivat 80 dollaria, kakun valmistusajan ollessa miltei täyden työpäivän verran, 7 tuntia. Kakku, jonka ydin on konjakissa juovutetut kuivahedelmät, siis kypsennetään keittämällä sitä 6 tuntia lasikulhossa vesihauteessa. Perinteisesti kakku valmistetaan edellisenä jouluna, säilötään sitä vuosi ja syödään sitten vuoden päästä jouluna. Meidän kakku saa muhimisaikaa parin viikon verran, jonka jälkeen paljastuu kokkauksen tulokset. Varmuuden vuoksi sain työnantajaltani Pennyltä ohjeet whiskey butteriin jolla tortun voi tarvittaessa peitellä jos maku ei ole ihan sitä mitä piti.. Joulun viettoon Emmeteille on myös kutsuttu joukko muita tyyppejä koskenlaskuretkiltä ja jokainen tuo mukaan jotain oman maansa perinteistä jouluruokaa. Meillä olisi tarkoituksena pyöräyttää puddingin lisäksi karjalanpiirakat ja munavoit kun ruisjauhojakin löytyi paikallisesta supermarketista.


Hedelmien juovutus


Aika on mennyt hirmuisen nopeasti ja joulu lähestyy, vaikka eihän se joulu täällä joululta tunnu. Emme kuitenkaan tunnustaudu kumpikaan hirvittäviksi joulufaneiksi joten jouluaamun surffit ja BBQ-illallinen helteessä kylmän boolin kera on erittäin tervetullut! Toivotamme kuitenkin tunnelmallista joulunodostusta sinne lumen keskelle ja KIITOS kaikille joulukorttien ja pakettejen lähettäneille!!!


Meil ei oo sydänsuruja!


lauantai 8. joulukuuta 2012

Veera vastaa kuvahaasteeseen

Tiukan pohdinnan jälkeen Veera ottaa Laisikiainen riippukeinussa -blogista heitetyn haasteen vastaan. Allekirjoittanut ei löytänyt blogista mainintaa, että kirjoittaja olisi reissannut Uudessa-Seelannissa, mutta tästä huolimatta heitän kuvan ja vihjeiden perusteella rohkean arvaukseni, että kuva on otettu Kiwilandiasta. Kuvan kaunis järvi voisi olla etelä-saarella sijaitseva Lake Tekapo, josta olet suunnannut jäätikköretkelle länsirannikon suuntaan. ...tosin metsään voi mennä koska kaukaisimmaksi paikaksi mainitaan Costa Rica...

Meidän suunnalta heitän kuvahaasteen seuraaville blogille: Sanna Maailmalle. Kyseessä on maailmankuulu rantabulevardi, jossa ikuisen nuoruuden ihannointi heijastuu ulkonäön lisäksi asenteissa.



Kysymykset & vastaukset.

Scariest airline flown?

Pelottavia lentokokemuksia on kertynyt tähän saakka matkapäiväkirjaan onneksi hyvin vähän, mutta mainittakoot, että lennolla Costa Ricasta Los Angelesiin ajauduttiin pahimpaan turbulenssiin, jossa olen koskaan ollut ja taisi Japekin vähän säihkähtää kun vetäsi multa turvavyön niin tiukalle että meinasi ilmat tulla pihalle..

Favorite city/country/place?

Päällimäisenä mielessä on tällä hetkellä Puerto, Viejo Costa Rican Karibian puoleisella rannikolla, joka on ollut allekirjoittaneelle henkilökohtaisesti tämän reissun mieleenpainuvin kohde. Elämänmeno Karibian rannikolla on hidastempoista, kuvankaunista rantaviivaa löytyy kilometritolkulla niin, että omalle pyyhkeelle löytää halutessaan varmasti paikan muiden katseiden ulottumattomista, ruoka on hyvää ja mojitot halpoja. Täydellinen chillauspaikka, josta löytyy myös surffiaaltoja, joogaa ja hyvät snorklausapajat jos raaskii katkaista päiväunet riippumatossa. Suuret ketjut eivät vielä toistaiseksi ole löytäneet paikalle. Go before it's too late!

Most remote corner of the globe visited?

Ei mitään kovin extremeä tälläkään saralla, mutta Santa Catalinassa Panamassa tunsin olevani aika kaukana. Kylään vie yksi erittäin huonokunoinen tie, kylässä on yksi kiska, josta saa pääasiassa purkkiruokaa ja lähimpään lääkäriin/apteekkiin on noin tunnin ajomatka. Bussikuski mahtoi pitää kylän tärkeimmän miehen paikkaa toimittaessaan tilauksia isolta kirkolta kyläläisille matkan varrella. Merkille pantavaa oli, että however, kylästä löytyi asianajotoimisto, joka oli aika mielenkiintoista...

Favorite guidebook series?

Rinkassa kulkee milloin mistäkin lahjoituksina saatuja oppaita, eniten käytetty lienee kuitenkin klassinen Lonely Planet. Tällä hetkellä kolutaan Uutta-Seelantia vuoden 2003 Let's Go oppaan kanssa, joka on epäilyista ja iästään huolimatta toiminut tähän saakka aivan mahtavasti! Rakenne on selkeä ja simppeli, kertoo faktat ja ylimääräiset höpinät on jätetty pois. Kiitos henkilölle, (jonka nimeä en nyt harmikseni muista) joka lahjoitti kyseisen kirjan lisäksi pinon muita kirjoja tori.fi -sivuston kautta. Oppaitakin tärkeämpi on kuitenkin oma pikkuvihko, jonne on kerätty parhaat vinkit niin paikallisilta kuin muilta travellereita matkan varrella. Korvaamaton!

Solo traveler or group traveler?

Molempia kokeiltuani luulin hetken olevani solo, mutta totesin olevani duo. Mikään ei ole mahtavampaa kun jakaa kokemukset jonkun kanssa ja itselleni henkilökohtaisesti on tärkeää, että tuo henkilö ei ole "kuka tahansa" vaan joku tärkeä. Vaikka rakastan matkustamista ja pitkiä reissuja kärsin silti helposti koti-ikävästi jota myös helpottaa se, että matkustaa jonkun tutun ja turvallisen kanssa.

Worst place to catch a stomach bug?

Minun vatsa on terästä enkä ole elämässäni saanut vatsatautia millään matkalla (koputtaa puuta). Mutta voisin veikata, että ihan missä muualla vaan kun omassa kotona, jossa oma ihanan puhdas vessa on lähettyvillä. Vatsani saa muljahtamaan ympäri kun muistelen kamuni Nooran kokemusta lentää Thaimaaseen (vai Malyesiaan?) vatsataudissa. Kuulemani perusteella se EI ollut kivaa.

First culture shock experience?

Ensimmäisen kerran kulttuurishokki iski todella kunnolla vasten kasvoja kun saavuimme San Joseen todella pieneen ja ahtaaseen, not-so-nice hostelliin 30 tunnin matkustamisen jälkeen. Mielessä pyöri vain ja ainoastaan että "mitä hittoa minä täällä teen kun voisi olla kotona tekemässä jotain järkevää" ja "apua tällaisessa paikassako meidän pitää asua kuusi viikkoa". Tilanteeseen vaikutti väsymys, se, että matkatavarat olivat hukkuneet pitkän matkustusrupeaman päätteeksi, San Jose ei ole ehkä se kivoin kaupunki maan päällä ja se että hostelli ei tosiaan ollut kamalan kiva. 18 tunnin unien jälkeen tilanne näytti kuitenkin ja aivan toiselta. Madventures seikkailuoppaassa kehoitetaan ottamaan reissun aivan ensimmäisiksi öiksi vähän parempi majoitus jotta reissaamiseen tulee "pehmeä lasku"ja komppaan tätä neuvoa täysillä. Itse valitsimme halvimman. Pehmeän laskun jälkeen hostelleihin, kaiken tasoisiin, tottuu kuitenkin suht nopeasti.

Where would you buy a second house?

Paha. Ehkä jostain Karibialta.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kiitos Teme!

Olis mukava saada blogista hieman interaktiivisempi, joten kommenteissa saa mielellään esittää toiveita ja ideoita, joita yritetään sitten toteuttaa. Myös risuja otetaan vastaan, jos joku kirjoittelussamme mättää.

Teme pyysi paikallisesta lampaasta kuvan ja tässä se, oleppa hyvä! 


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Hommia hommia!

Päätettiin Aucklandissa, että kierretään pohjoissaari nopeahkosti Johnilla ympäri ja otetaan sitten tukikohdaksi Christchurch ja aletaan töiden hakuun. Christchurch valittiin sen perusteella, että tämä suurehko kaupunki sijoittuu Tyynen Valtameren puoleiselle rannikolle ja korkeussuunnassa suurin piirtein keskivaiheille eteläsaarta. Kaupunki on myös vuorten ympäröimä ja aktiviteetteja löytyy lyhyen ajomatkan päästä vaikka millä mitalla. Kaupunki on kärsinyt viimevuosina pahoista maanjäristyksistä, joista pahin oli Helmikuussa 2011. Kaupunki on edelleen uudelleenrakennusvaiheessa ja tästä syystä ainakin rakennustöitä riittää vaikka muille jakaa. Myös muita kausipainotteisia töitä (kahvila, ravintola, hostelli jne..) tuntuisi olevan näin kesän alussa tarjolla hyvin.

Aluksi yövyttiin pari yötä leirintäalueella ja sen jälkeen päätettiin viettää viikko maalaiselämää vapaaehtoistöissä Chris ja Paula Millerin farmilla Kaiopoissa, noin 15km päässä Christchurchista. Paula ja Chris löydettiin Helpex.net -palvelun kautta neljän tunnin päivittäisiä töitä vastaan sai ruuat ja asumisen. Helpex.net -palvelun kautta pääsee todella helposti vapaaehtoistöihin koko Uuden-Seelannin alueelle, kunhan tekee itselleen hyvän profiilin. Yleensä hommat painottuvat farmien hoitoon, rikkaruohojen kitkemisestä lampaiden paimentamiseen. Mielestäni tämä on mitä parhain tapa tutustua paikallisiin ihmisiin ja paikalliseen kulttuuriin ja samalla säästää rahaa.

Viiden päivän aikana kerkesimme kitkeä rikkaruohoja, rakennella mystisiä tiipiitä papuja varten ja pystyttää aitaa. Tuossa viiden päivän aikana kerkesimme myös käymään muutamassa työhaastattelussa, saada kymmeniä kutsuja eripuolelle maata tekemään vapaaehtoistöitä, kutsun yksityiselle 8 päivän koskenlaskuretkelle, hommata itsellemme asunnon ja Veeralle työpaikan. Itse sain vielä viiden päivän vapaaehtoistöiden jälkeen kutsun lisätöihin tuntipalkalla. Nyt on Millereiden vajassa katto uusittu ja neljä lammasaitaa rakennettu. Palkoilla saikin sitten maksettua mm. Johnin korjaamokäynnin ja koskenlaskureissun varausmaksun..

Ainiin, uusi osoitteemme on: 
141 Marshland Rd
Shirley
Christchurch 8061
New Zealand

Pysytään osoitteessa ainakin kuukausi, joten saa lähettää Joulukortteja, tutut ja tuntemattomat!

Klikkaamalla videota voit nähdä miten aita rakennetaan alle minuutissa:



maanantai 12. marraskuuta 2012

Jamoski Tours - Roturua Uusi-Seelanti


Käytiin ihmettelemässä kiehuvaa vettä ja pierunhajuisia kaasuja Jamoski Toursin matkassa. Käy sinäkin:



ps. Vähikselle terveisiä että oli kyllä näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka! Roturua pitää kokea kaikilla aisteilla, joten vaikka videoesittely onkin hieno, joudut silti varata lennot Uuden-Seelannin suuntaan...

Toinen mainitsemisen arvoinen asia on se, että Jamoski Tours ei ota mitään vastuuta, jos joku videon katsomisen jälkeen hyppää keltaiseen kuplivaan vesilammikkoon.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Karvaanari muka teiden tukko?


Ensimmäinen kolmen päivän retki uuden perheenjäsenen Johnin kyydissä Uuden-Seelannin miltei pohjoisimpaan kärkeen, Cape Reingaan sujui loistavasti. Auto tuoksui ihanasti aidolle nahkalle, nautimme joka kilometristä, kuuntelimme iloisina radiota, lauloimme ja ihastelimme silmät selällään upeita vuorimaisemia, lampaita, lehmiä ja turkoosia merta. Ajoimme pienten kylien läpi välillä pysähtyen syömään eväitä ja koluamaan secondhand storeja löytääksemme puuttuvat kattilat ja pannut keittiäosastollemme. Tällä kertaa kattiloiden ja pannujen sijaan Jape löysi kuitenkin vain itselleen, hohhoijjaa, minipianon. Pianon seuraksi ostimme pöntön punaviiniä ja illan hämärtyessä kolmen eri leirintäalueen pihalla saatiin kuulla Mökkitie (sain laulaa Aki mutten ajaa) ja muutama muu kultainen suomalainen iskelmä haparoivan, mutta tunteikkaan pianonsoiton säestyksellä. Tuuli puhalsi viileästi, mutta auton suojassa, peiton ja viltin alle kääriytyneenä oli mukavan lämmintä. Yöllä heräsimme kuin sattumalta ihastelemaan tuhansien tähtien valloittamaa taivasta ja kirkkaana möllöttävää kuuta...tunsimme elävämme elämämme parasta aikaa.

Retken jälkeen koukkasimme hoitamasssa Aucklandissa muutaman asian kondikseen ja jatkoimme matkaa samoin tein kohti eteläsaarta ja Christchurchia, jonne ja josta meillä olisi tarkoitus asettua aloilleen ja etsiä töitä. Seuraavan kahden päivän aikana yöt kylmenivät ja olemme yrittäneet saada unta huulet sinisenä hatut, kerrastot, collagehousut ja fleecet päällä. Laskimme auton keskikulutuksen ja selvisi, että auto on oikea bensasyöppö. Auto ei enää starttaa ja viimeiset kaksi päivää MINÄ olen työntänyt auton käyntiin. Auto on alkanut nykiä ja siitä kuuluu outoa kolinaa. Jarmo sai moottoritiellä 150 dollarin sakot ALINOPEUDESTA.

MUTTA kaikesta tästä huolimatta, nautimme karavaanareiden elämästä ja Johnilla matkustamisesta edelleen yhtä paljon, ellei jopa enemmän! Leirintäalueilla on mahtava tunnelma ja olemme saaneet paljon sympatiaa oskasemme kun Jape ohjaa ja minä työnnän kärriä.

Aucklandista ajoimme ensin Roturuaan ihmettelemään mystistä vulkaanista maaperää; jopa +300 asteisia pulppuavia mutalampia, geyserejä ja tulivuoria. Leirintäalueella, jonne vahingossa ekyimme oli kuumia altaita joihin pääsimme lämmittelemään jäätävän tuulen kohmettamia jäseniä, joka oli parasta mahtavuutta. Lake Taupon kautta kurvasimme pääkaupunki Wellingtoniin, josta hyppäsimme seuraavana aamuna lauttaan, joka kuljetti meidät Pictoniin, etelä-saarelle.

Uuden-Seelannin pohjoissaaren keskiosa on hyvin aktiivista, vulkaanista maaperää. Mm. Roturuan kaupungin keskustasta löytyy puisto, joka on täynnä aidattuja, kiehuvia mutakuoppia ja niitä pääsee vapaasti ihmettelemään vaikka iltalenkillä. Suurimmat kiehuvat altaat ja geyserit on rajattu kansallispuistoiksi, joihin täytyy maksaa sisäänpääsymaksu, jotta niitä pääsee ihastelemaan merkattua polkua pitkin. Henkilökohtaisesti itse ensin hieman kiehuin siitä, että kaikki pitää valjastaa turismin käyttöön ja lipuilla kiskotaan törkyhintaa turisteilta, mutta puistossa käynnin jälkeen totesimme molemmat, että ehkä on ihan vähän parempi, että alueet on rajattu sillä muuten voi olla, että pelastuslaitos saisi olla jatkuvasti noutamassa uhkrohkeita kinkkejä ja intialaisia tulikuumista altaista. Sen lisäksi, että altaat voivat olla jopa +300 asteisia, ne ovat myös jäätävän syviä (syvimmät jopa 60 metriä). Puistoja on useita, itse kävimme Wai-o-Tapu -nimisessä puistossa, pääsymaksu 32 dollaria per pers. Vulkaanisten kaasujen aiheuttamasta kananmunapierunhajusta ja kovasta hinnasta huolimatta suosittelen lämpimästi, oli meinaan mystistä! Jamoski tours johdattaa myös blogimme lukijat vulkaaniseen ihmemaahan videon valmistuttua!

Yllättävää kyllä maisemat muuttuivat huomattavasti saaren vaihtuessa. Nopealla silmäyksellä ainakin vielä tähän vuodenaikaan eteläsaaren yleismaisema näyttää aika paljon kuivemmalta ja karummalta verrattaen pohjoissaareen. Täällä on myös korkeampaa vuoristoa ja muutama lumihuippuinenkin kukkula. Olimme odottaneet lämpötilan laskevan edelleen pohjoissaaren lämpötiloista, mutta iloiseksi yllätykseksemme ainakin ensimmäisenä päivänä sää on ollut lämpimäpi kun tähän saakka pohjoissaarella. Kahden viikon aikana olemme todenneet, että lämpömittarilla ainakaan näin keväällä ei tee Uudessa-Seelannissa hölkäsenpölähtämää. Ulkona nimittäin paistaa aurinko ja suoraan auringossa, tuulettomalla paikalla on lämmin, mutta täällä tuulee paljon ja tuuli on JÄÄTÄVÄN kylmä. Rinkassa Väli-Amerikan läpi painaville pitkille vaatteille on siis tullut käyttöä. Voin kertoa, että Namu Naumasen tiiviisti neulomat villasukat & lapaset on ollut todellinen taivaanlahja selviytymisen kannalta!

Tällä hekellä olemme Woodend nimisessä kylässä leirintäalueella, noin 30km päässä määränpäästä, Christchurchista. Huomenna sunnuntaina on tarkoitus alkaa katselemaan ehkä jo hieman pidempiaikaista majoittumisvaihtoehtoja Christchurchin suburbeilta ja ensi viikon alussa minulla on ensimmäinen työhaastattelu kahvilaan. Jape hioo vielä hakemustaan parhaaseen kisakuntoon ja haavailee urasta River Rafting -oppaana tai mönkkäri-tourin vetäjänä. Ennen tätä kuitenkin ohjelmanumerossa selvittää mikä meidän Johnia vaivaa...

Väli-Amerikka numeroina



Rahalla saa ja hevosella pääsee... aika x raha = mitä kaikkea päästiin tekemään, näkemään ja kokemaan!

6 reissuviikkoa
1296,40 €  kulutetut eurot (Veera, ei sisällä lentoja)
1698,17 € kuluneet eurot (Jarmo, ei sisällä lentoja)

2432 kuljetut kilometrit (Google Mapsin mukaan)
30 tuntia matkustukseen Martinlaaksosta San Joseen
23 bussimatkaa (ei sisällä paikallisbusseja)
20 random apinaa aidoissa olosuhteissa (Manuel Antoniota ei lasketa, sillä siellä niitä syötetään)
13 surffipäivää (Jarmo)
12 tuntia Noora Naumasen sanoin ”v-mäisiä liikkeitä” eli joogaa (Veera)
11 eri hostellia Costa Ricassa ja Panamassa
10 villiä laiskiaista
7 kulkuvälinettä pisimmän yksittäisen reissurupeaman taittamiseen (Santa Catalina, Panama – Manuel Antonio, Costa Rica, 5 bussia + 2 taksia)
7 järjestettyä retkeä (2 x snorklaus, sukellus (Jarmo), vesiputousretki, canopy tour, kahvikierros, night walk)
6 ravintolaillallista (suurimman osan safkoista teimme itse)
6 kahden litran pulloa pullotettua vettä (miltei kaikissa paikoissa hanavesi juotavaa)
4 Battery-energiajuomaa, made in Kerava, löytyi Costa Ricasta miltei jokaisen supermarketin hyllyltä
4 kansallispuistoa, joista 3 maksullisia
4 käärmettä, kaksi ruskeaa ja kaksi vihreän väristä
3 surffirantaa, joissa päästiin itse surffaamaan. Surffirantoja nähtiin lukemattomia.
3 litraa markettirommia
3 bussin lattialla kuljettua matkaa
3 merikilpikonnaa (kaksi elävää, yksi rannalleajautunut kuollut)
3 riuttahaita
3 tuntia editoimatonta videomateriaalia
2 biletysiltaa (kuitenkin puolen yön aikaan nukkumaan...)
2 eri maata (Costa Rica & Panama)
2 joogasalia
2 pyöräretkeä
1 Pirkka snorkkelisetti
1 viidakkoseikkailu
1 omatoiminen snorklausretki
1 menetetty GoPro HD Hero -kamera
1 mönkkärisafari
1 villi krokotiili
0 tavattua suomalaista
0 avattua sivua repussa painavista espanjankielenkirjoista
x-määrä: mojitoja, rommicolia, saksalaisia, pura vida! -huudahduksia, hyväntuulisia tööttäyksiä liikenteessä, rusketusraitoja, aurinkorasvaa, marijuana-tarjouksia, lisko-lizardoksia, mereen kadonneita ponnareita..

tiistai 6. marraskuuta 2012

Karavaanareina Uudessa-Seelannissa



Kuluneena viikkona saatiin yllättävän paljon aikaan. Hoidettiin veronumerot, pankkitilit, puhelinliittymät, ostettiin AUTO ja lähdettiin tien päälle! Enää ei olla kodittomia, pelkästään työttömiä..

Oltiin jo päätetty ennen Uuteen-Seelantiin tuloa hankkia täällä auto, kun ollaan maassa pitkään ja halutaan nähdä paikkoja bussireittejä syvemmälle. Oltiin jo aikaisemmin katseltu hieman maan tarjontaa, mutta vasta Aucklandissa homma alkoi selkiämään. Autoja on myynnissä paljon ja budjettiauton saa hintaan 1000€ - 4000€. Henkilöautot on kaikista halvimpia ja niissä tarjonta on monipuolista. Me etsimme autoa hintaluokasta alle 2500€, jossa voisi tarvittaessa myös nukkua ja jopa asustella. Pakettiauto oli siis tavoitteena. Valmiiksi travelleriautoiksi muutettuja pakettiautoja löytyy markkinoilta yllättävän paljon. Toyota Hiace, Liteace, Townace, Estima...Nissan Serena, Caravan... Yleensä etupenkki on normaali ja konttiin on rakennettu sänky ja peräoven avaamalla pääsee käsiksi keitto-osastoon, joka voi sisältää hyllyjä, kaappeja, kaasulieden jne.

Uudessa-Seelannissa autot pitää katsastaa 6kk välein ja läpäisystä saa Warrant Of Fitness (WOF) -tarran ikkunaan. Tämän lisäksi auto pitää rekisteröidä postissa. Jos omistaa dieselkäyttöisen auton, siihen pitää maksaa dieselveroa mallista riippuen n. 29€ / 1000km. Litra bensaa maksaa n. 1,3€ ja litra dieseliä n. 1,0€.

Seurasimme autotarjontaa pari päivää backpakkereiden keskustelufoorumilta http://www.gumtree.co.nz ja kävimme katsomassa autoja Aucklandin Backpackers Car Marketissa. Perjantaiksi olimme sopineet yhden tapaamisen ja olimme menossa katsomaan vuoden 1996 Toyota Estimaa, jonka hinta oli 2300 € kieppeillä. Perjantai-aamuna Veera herätti 08:30 aikoihin lauseella ”löysin meille auton”. Nettiin oli torstai-iltana ilmestynyt kuningas-travelleriauto suoraan kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta: vm. 1980 Mitsubishi L300, jossa hinta ja speksit olivat kohdallaan. Olin välittömästi myyty ja tuntia myöhemmin omistaja nouti meidät koeajolle Hostellin pihalta.

Koeajo tuntemattomalla autolla, tuntemattomalla seudulla ja vielä vasemmanpuoleisessa liikenteessä oli mitä mielenkiintoisin mutta lopputuloksena teimme kaupat. Auton speksit alla:

merkki ja malli:   Mitsubishi L300
vuosimalli:          1980
moottori:             1,8L bensiinimoottori / teho tuntematon
kilometrit:            myyjän mukaan 150tkm mutta todellisuudessa tuntematon määrä
katsastettu:           lokakuussa 2012 / seuraava katsastus huhtikuussa 2013
rekisteröinti:         voimassa 31.1.2013 asti, jonka jälkeen pitää maksaa lisää rekisteröintikuukausia
omistajien määrä: Kaksi. Myyjän (John) vaimon perhe ja myyntihetkellä John
auton nimi:           John
makuuhuone:        kyllä
keittiö:                   kyllä (posliiniastiat, leikkuulauta, kokkiveisti, kaasupullo+poltin, kattila, pannu)
säilytystilaa:          kyllä
alkuperäisosia:      kaikki
museorekisterissä: kyllä
hinta:                     1800 €



Saanko esitellä: John!

John takaa

Keittiö ja kaapisto


Makuuhuone ja keittiö sen takana



Kaikki alkuperäistä nahkapenkit, nahkaverhoilu


Niin tiedä sitten paljonko autolla on ajettu
kun ei näy kuin kymmenettuhannet. 
15700km oli mittarissa ostohetkellä.


Perjantaina kauppojen jälkeen käytiin vaihdattamassa Johniin öljyt ja öljyn- ja ilmansuodattimet. Tämän jälkeen haettiin halpahallista uudet IHANAT (Veeran lisäys) lakanat, tyynyt ja peitot.

Tuhannen kilometrin ja ensimmäisen autossa vietetyn pitkän viikonlopun jälkeen edelleen hyvä meininki ja ehdittiin käydä Uuden-Seelannin pohjoisimmassa kohdassa Cape Reingassa haikkaamassa ja ihastelemassa maisemia ympäriinsä. Täällä autolla ajaminen on kyllä mukavaa hommaa ja saa paahtaa ihan vapaasti, kun yleisrajoitus tuntuu oleman 100km/h. Tosin Johnilla keskinopeus on syytä pitää kuudenkympin hujakkeilla, niin pysyy tärinät kohtuullisina, kone vauhdissa mukana ja näkeehän siinä enemmän maisemiakin.

Edellisessä blogauksessa mainitut Telecomin puhelinliittymät on olleet pienehkö pettumys, sillä Aucklandista ulos ajettaessa kentät kuuluvuus hävisi molemmilta, eivätkä ole palanneet tähän päivään mennessä. Huomenissa saattaa joutua käydä kysymässä, että olisko operaattorilla esittää kuuluvuuskarttaa. Voihan myös olla, että täällä on pääkaupungissa 3G-verkko ja muualla jokin mystinen taajuusalue, jota suomalaiset puhelinlaitteet eivät ymmärrä.

torstai 1. marraskuuta 2012

Paluu tulevaisuuteen

Santa Catalinan surffiviikon jälkeen reissun tahti on kiihtynyt sen verran, että blogi ei ole oikein pysynyt enää perässä. Tässä välissä olemme ehtineet piipahtaa Costa Rican Manuel Antoniossa, Monteverdessä, La Fortunassa, Santa Teresassa, San Josessa, viettää 3 päivää Los Angelesissa Jenkeissä ja lentää määränpäähämme Aucklandiin Uuteen-Seelantiin.

Lähdimme Los Angelesista lauantaina 27.10 ja saavuimme Aucklandiin 12 tunnin lennon jälkeen molempien suureksi yllätykseksi maanantaina 29.10. Asia selvisi meille hostellissa, kun naurua pidättelevä respan tyttö ilmoitti meidän varanneen bunkat sunnuntaille, jonka siis menetimme lentäessämme kansainvälisen päivämäärärajan yli. 

Noh, saimme menetetyn hostelliyön takaisin ja nyt olemme olleet Aucklandin Nomads Fat Camel hostellissa kolme yötä. Kolmessa päivässä olemme ehtineet järjestellä töiden hakua varten: IDR numerot (veronumero), pankkitilit ja paikalliset puhelinliittymät. Haaveissa olisi hankkia tila-auto sängyllä ja retkikeittiöllä varustettuna ja lähteä etsimään töitä eteläsaarelta.

IDR numero tarvitaan työnantajaa varten ja sitä haetaan postista (New Zealand Post Office) täyttämällä hakukaavake ja esittämällä Working Holiday viisumi sekä kaksi kuvallista henkilöllisyystodistusta (passi + kansainvälinen ajokortti). Lomakkeeseen tarvitaan myös osoite, johon numero postitetaan 8 arkipäivän sisällä. Hostellin osoite kelpaa tähän.

Pankkeja Uudessa-Seelannissa on useita ja Aucklandin keskustassa näkee 10min kävelylenkillä n. 5 erilaista. Kuitenkin vain harvat suostuvat avaamaan pankkitiliä ulkomaalaisille ilman vakituista osoitetta. Postin yhteydessä toimivan Kiwi Bank on lähellä travelleria ja avaa pankkitilin hostellista pyydettyä asumistodistusta vastaan. Henkilöllisyystodistukseksi riittää passi. Pankkitili avautui saman tien kun sinne talletti X-määrän käteistä (mikä tahansa summa, itse laitoimme 50 NZD). Myös pankkikortin saa saman tien matkaan.

Puhelinliittymiä kauppaa ainakin Vodafone ja Telecom. Itse valitsimme Telecomin, sillä Veeran Aussikokemusten perusteella viestit Vodafonesta eivät tavoittaneet Suomen DNA:n liittymiä. Telecomilla oli myös hyvä tarjous, jossa prepaid liittymän 19 NZD kuukausimaksulla saa soitella rajattomasti Telecomin liittymiin ja 60min muihin Uuden Seelannin liittymiin. Tekstareita saa näpytellä mahtavat 5000kpl kuukaudessa ja nettiä käytellä naurettavat 500MB. Lisäksi liittymään voi ladata lisää rahaa esim Suomeen lähetettäviä tekstareita varten. Terveiset kotiin, Jape ei ole saanut vastausta viesteihini, liekkö tulleet perille...?

**HUOM!! Matkatoimistot ja hostellit tarjoavat paketteja, joissa hoidetaan asiakkaalle valmiiksi Working Holiday viisumi, veronumero, pankkitili ja SIM-kortti. Palveluista joutuu maksamaan usein satoja euroja, esimerkiksi kaksi Tanskalaista poikaa kertoivat maksaneensa näistä palveluista yhteensä 300€. Homma hoituu kuitenkin todella iisisti omatoimisesti pienellä kyselyllä ja KAIKKI palvelut ovat ainakin Suomalaisille maksuttomia. Älkää siis menkö lankaan vaan hoitakaa hommat pienin kuluin itse!

Äkkikäännös Santa Teresaan


Kun olimme viettäneet kolmisen päivää aktiviteetti-ekin elämää Monteverdessä ja Arenal tulivuoren lähistöllä (La Fortuna), laskeskelimme että meillä on lentojen lähtöön 7 vuorokautta. Seitsämän vuorokautta, eli normaalin hiihtoloman pituinen aika tuntui hirvittävän lyhyeltä ja mietimme, että ehditäänkö tehdä juuri mitään ennen lähtöä. Päätimme ottaa bussin La Fortunasta Puntarenakseen, josta jatkaisimme Jacoon viettämään brittituristien kanssa 5 päivää rantaelämää. Viiden tunnin bussimatka oli kovin hiljainen, sillä kumpikaan ei pitänyt ajatuksesta mennä Jacoon, vaikka se oli järkevin vaihtoehto sijaintinsa puolesta (Jaco → San Jose 1,5h bussilla). Ennen Puntarenasta lueskelimme vielä Aylalta ja Jochemilta saamaamme Lonely Planettia ja netistä tulostettua Costa Rican surffiopasta ja huomasimme, että Puntarenaksesta pääsisi lautalla ja muutamalla bussilla Montezumaan (hippien asuttama rento rantakylä) tai jopa maailmanluokan surffiparatiisiin Santa Teresaan. Kun saavuimme Puntarenakseen olimme vielä vaihtamassa bussia Jacon suuntaan, mutta vessanmaksuja perivältä kaverilta kysäistyämme selvisi, että päivän viimeinen lautta Montezuman ja Santa Teresan suuntaan lähtisi kuuden minuutin päästä. Sanaakaan vaihtamatta tiesimme, että nyt on aika hypätä taksiin ja kuusi minuuttia myöhemmin istuimme laivan kannella hiki otsalla ja helpottunut hymy suupielissä.



Tässä vaiheessa emme tienneet miten päästä parin tunnin lauttamatkan jälkeen Santa Teresaan, mutta taaskaan Väli-Amerikan bussibuukkarit eivät pettäneet. Kun kävelimme lautasta ulos ja toistelimme ”Montezuma?? Santa Teresa?” löysimme itsemme hyvinkin nopeasti istumasta bussin lattialta takkutukkaisten hippien kanssa. Seuraavan neljän tunnin ja kolmen bussin aikana ehti tulla pimeä ja bussimatkan aikana tutustuimme Espanjasta lähtöisin olevaan Ceasariin, joka piti hostellia Santa Teresassa. Hän vakuutteli hostellinsa hienoutta ja lupasi tottakai antaa alennusta, jos tulemme sinne. Kaveri vaikutti mukavalta ja luotettavalta, eikä meillä ollut mitään tietoa muista hostelleista, joten lupasimme tulla katsomaan. Hostelli oli edellisiin verrattuna hieno ja pienellä tinkimisellä saimme kahdestaan kuuden hengen ison huoneen yhteensä 20 USD / yö (normihinta 35 USD yö). Huomasimme myös että olimme hostellin ainoat asukkaat ja tästä syystä oli ymmärrettävää, että kaveri halusi edes jotain tuloa tyhjiin taskuihin.

Hostellilla (Casa Del Mar) oli loistava ravintola, kohtalainen yleinen keittiö ja supermarketti lähistöllä. Kylä oli lähes autio ja aina välillä joku paikallinen vilahti mönkkärilla kylää halkovaa hiekkatietä pitkin. Hostellilla oli hyviä surffilautoja vuokralla ja tien toisella puolella oli Veeralle Joogapaikka. Rannallekin oli vain 100m matka, joten olimme todella tyytyväiset, että valitsimme Jacon sijaan Santa Teresan viimeiseksi kohteeksi.

Santa Teresa / Mal Pais sijaitsee Costa Ricassa, Tyynen Valtameren puolella ja Nicoya Peninsulan alueella. Santa Teresa on tunnettu maailman surffipiireissä yhtenä maailman varma-aaltoisimmista rannoistaan. Aallot eivät kehity massiivisiksi (alle 10 jalkaa), mutta täysin aallotonta päivää ei Santa Teresassa tunneta ja lähes aina voi surffata.

Vuokrasin tällä kertaa surffiurani pienimmän laudan NSP 6”4' Fish ja sillä mentiin sitten koko viikko. Yleisesti aallot olivat Playa Santa Teresalla parhaita aamulla heti auringonnousun jälkeen ja myöhään iltapäivällä. Hyviä pitkiä aaltoja useita tuli kopattuakin. Tosin iltapäivällä ranta tahtoi täyttyä paikallisista ja silloin jäi kyllä auttamatta jalkoihin. Sain kuitenkin huikeita aaltoja ja hyvää treeniä monta päivää putkeen. Tällä viimeisellä viikolla myös satoi paljon ja muutamia päiviä joutui viettämään riippukeinussa, paikallisia rommeja maistellen.


Iltapäiväsurffit


Mönkkäri on ehdottomasti yleisin kulkupeli Santa Teresassa ja niitä näkee tiellä (ei teillä, koska kylällä on tasan yksi tie..) autojakin enemmän.Yhtenä aamuna Veeran herättikin kypäräpäinen retkiopas Jamoski Toursilta ja hetkeä myöhemmin 400cc Suzuki kiisi kohti viidakkoa ja Montezuman vesiputousta. Otimme hostellimme omistajan, Ceasarin, neuvoman hieman haastavamman polun Montezumaan ja sitä oli kyllä mukava päästellä mönkkärillä. Tuli ihan vanhat ajat mieleen, kun paineltiin mönkkäreillä 10-vuotiaina pitkin Palojoen kyliä, hienojen miesten, eli Joen Jätkien kanssa. Viisitoista kilometriä kapeaa viidakkotietä ja 7 joenylitystä myöhemmin saavuimme Montezuman kylään. Montezuma vaikutti kylältä, jossa aika kulki hidastetusti. Paikkaan tulee hieman aikuisempia turisteja ottamaan iisisti ja kasvattelemaan rastoja. Monia valkorastaisia, varttuneita miehiä ja naisia kaduilla hitaasti etenikin, iloisesti morjenstellen.

Matkalla vesiputoukselle


Vesiputouksen lähistölle sai mönkkärin parkkiin ja 2 dollarilla riippukeinussa istuva mies lupasi vartioida kulkuvälinettä koko päivän. Lähdimme haikkaamaan kohti vesiputousta ja löysimmekin putouksen hetken kävelyn jälkeen. Ei kyllä ollut ihan kahden dollarin pysäköinnin arvoinen tämä tapaus. Putous oli viiden metrin korkuinen ja suht hitaasti laskeva, enemmänkin koskelta näyttävä. Ihmettelimme putousta hetken ja onneksemme näimme oppaan kahden Israelilaisen kanssa riisumassa kenkiä kosken luona. Kysyimme ”oppaalta” (paikallinen nuori kaveri verkkarit jalassa), että onko jossain suurempikin putous, hän vastasi myöntävästi, joten lähdimme kävelemään joen halki pienemmän putouksen yläpuolelta ja löysimme polun jokea ylöspäin. Seuraavaksi oli vuorossa liukastelua mutaisella jyrkällä polulla ja välillä teppuilua joessa liukkailla kivillä. Parinkymmenen minuutin temppuilun jälkeen löysimme mitä olimme etsineet – the putouksen!

Tämä oikea Montezuman vesiputous oli arviolta 20 metrin korkuinen ja veden voiman tunsi parinkymmenen metrinkin päästä. Israelilaiset oppaineen tuli hetkeä myöhemmin paikalle ja kuulin oppaan sanovan veden olevan kymmenisen metriä syvä putouksen alla. Kaveri hyppäsi veteen ja minä tietysti heti perässä. Putouksen viereen kalliolle oli viritetty köysi, josta pääsi flengaamaan putoukseen. Itsehän halusin tallentaa kyseisen tempauksen ja asensin GoPro kameran rintaan valjaisiin. Kamera päälle, jättiflengaus ja ländääminen putoukseen. Vedenpintaan tullessani yritin laittaa kameraa pois päältä, vain huomatakseni, että kapistus oli tipahtanut pois ja oli tekemässä matkaansa 10m syvyyteen altaan pohjalle. Nöyrästi joutui vain uimaan rantaan ja todeta että hyvästi kaikki upeat mönkkärivideot ja kuvat, hyvästi GoPro Hero HD ja 32Gt muistikortti. Nyt kävi näin.



Kotimata meni hyvin, tosin alkoi satamaan heti mönkkärin käynnistyttyä ja sade kesti koko paluumatkan. Melkein tuli ensimmäisen kerran Väli-Amerikan reissulla kylmä mutta kuumottava paluureitti ja harmi kameran menettämisestä piti huolen ettei näin käynyt.

Kuvat tältä erää löytyvät Montezuman vesiputouksen pohjasta n. 10 m syvyydestä. Saa käydä noutamassa!



keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Aktiviteetti-Ekit Monteverdessä


Koska Manuel Antoniolla ei suurista odotuksista huolimatta ollut meille juuri mitään annettavaa, päätimme liikkua heti sunnuntaina eteenpäin kohti Monteverdeä.

Monteverde on kylä Costa Rican sisämaassa, vuorilla (Northwestern Costa Rica). Mahtavan vuoristoisen luontonsa ansiosta se tarjoaa otollisen alustan lukuisille erilaisille aktiviteeteille ja siitä onkin muodostunut oikein ekstreme-ekien paratiisi. Mm. kuuluisa Canopy-tour (lisää Conopystä alempana) on saanut alkunsa Monteverdessä.

Niin kun kuvitella saattaa kylä on rakennettu pitkälti palvelemaan turisteja ja pieneen kylänpahaiseen mahtuukin uskomaton määrä hotelleja, hostelleja, ravintoloita, baareja ja tottakai retkenjärjestäjiä joilla kaikilla on ”the best tours with the best price”. Alusta asti ”to do in Costa Rica -listaltamme” löytyi aktiviteettaja joista kolme on parhaimmillaan juuri Monteverdessä, joten siitä syystä grandehazlemeiningistä huolimatta halusimme mekin ehdottomasti pakkautua Monteverdeen. Päätimme kuitenkin olla supertehokkaita ja vetästä kaikki aktiviteetit yhtenä päivänä sillä muuten hengailu kylässä ei juuri napannut meistä kumpaakaan.

Päivästä muodostui melkoin aktiviteettipläjäys seuraavalla ohjelmalla: päivä alkoi adrenaliinitasoja nostattavalla Canopy-tourilla (Jape kertoo enemmän), jatkui iisimmällä tutustumiskierroksella kahvin- ja suklaantuotantoon ja päättyi jännittävään night walkiin vuoristoisessa viidakossa. Molemmat joutuivat päivän aikana kasvotusten pahimpien pelkojensa kanssa..

Canopy tour / 2,5h / 40 dollaria

Canopy tarkoittaa vapaasti suomennettuna puiden latvustoa ja Canopy Tour puolestaan tarkoittaa vaijerirataa, jossa pääsee liikkumaan puusta toiseen pitkiä välimatkoja. Kävimme tekemässä omat vaijerikiikkumme Monteverdessä, koska sieltä koko homma on ainakin Costa Rican osalta lähtöisin ja sieltä löytyy maan suurimmat vaijeriradat. Extreme Canopy Tours – järjestää 2,5h vaijerisessioita, johon sisältyy kuljetukset 15 eripituista vaijerirataa ympäri vuoria ja tarzan keinu ja vielä 1km mittainen rata, jossa mennään Superman asennossa 500m korkeudessa, vain selästä vaijeriin kiinnitettynä. Hommaa on hieman vaikea selittää, joten parempi vain laittaa pari kuvaa ja myöhemmin video kehiin. Sen voi kuitenkin sanoa, että suosittelen hommaa kaikille, joilla ei ole pahaa korkeanpaikan kammoa. Tämä oli aikakin Japen mielestä Costa Rican hauskin ja paras ohjattu retki.


Pelottaa...

Ei pelota!

Pelottaa!!

SUPERGIRL!


Don Juan Coffee tour / 2h / 19 dollaria

Monteverden sateisilla vuorenrinteillä kasvatetaan paljon kahvimarjoja ja iltapäivällä suuntasimme Don Juan -nimiselle pienelle tilalle tutustumaan kahvintuotantoon. Pienestä koostaan huolimatta Costa Rica on yksi maailman merkittävimmistä kahvintuottajamaista ja oli mielenkiintoista päästä näkemään lähietäisyydeltä mistä se oma aamukahvi oikein pöytään tupsahtaa.

Tutustumiskierroksen aikana ei varsinaisesti selvinnyt millaisten vaiheiden kautta kahvimarjoista on aikoinaan keksitty valmistaa kahvia niin kuin sitä tänä päivänä valmistetaan, mutta sen verran pystyi kuitenkin päättelemään, että jollain on ollut hitsisti liikaa aikaa, että se joku on keksinyt jalostaa makeat kahvimarjat mystiseksi kahvijuomaksi! Marjat kasvavat pensaissa ja jotta pensaat tuottavat marjoja, ne tarvitsevat paljon vettä. Sateen määrässä piilee myös syy kahvinhinnan vaihteluun ympäri maailmaa. Pensaat tuottavat parhaiten sateisilla alueilla, sadekauden aikaan, mutta jos vettä sataa liian rankasti, punaisen kuoren sisällä olevat liukkaat kahvipavut luiskahtelevat ulos kuoristaan ja koko sato menetetään. Tästä syystä useat kahvimarjojen viljelijät viljelevät myös paria kolmea muuta lajiketta kahvin ohella, jottei sadon menetys johda taloudellisiin vaikeuksiin.

Kypsän kahvimarjan kuori on tummanpunainen ja kun kuoren avaa, sisältä paljastuu kaksi liukaspintaista, valkoista, todella makeanmakuista papua. Ensimmäinen vaihe sadonkorjuun jälkeen onkin marjojen kuoriminen, jonka jälkeen niitä kuivatetaan noin kaksi viikkoa. Kahden viikon jälkeen pavuista kuoritaan pois toinen kuori ja taas kuivataan, tällä kertaa säkeissä noin 3 kuukautta. Tämän jälkeen pavut kuljetetaan ympäri maailmaa, jossa ne sitten paahdetaan kunkin maan asukkaiden suulle sopiviksi. Suomessa suositaan yleisesti vaaleaa paahtoa. Halutun tummaksi paahdetuista pavuista vielä jauhetaan poroa, josta sitten suodatetaan kuumalla vedellä juomaa jolla ei ole enää mitään tekemistä makean kahvimarjan maun kanssa. Mystistä. Kahvia piristyksen toivossa kittaaville kerrottakoot tässä vaiheessa, että jos kahviin lisää maitoa, neutralisoi se kaikki kofeiinin vaikutukset. Yhteen kahvikupilliseen tarvitaan noin 40 marjaa ja marjojen kerääminen on TODELLA hidasta.

Samalla kierroksella tutustuimme myös kaakaopapujen jalostukseen. Sama homma kuin kahvimarjojen kohdalla, henkilökohtaista ihmetystä aiheutti se, että papaijan kokoisen kaakaohedelmän avaa, sisältä paljastuu valkeita suuria papuja, jotka maistuvat todella makealle, mutta ei yhtään kaakaolle. Kaakaopapuja kuivatetaan ja kuoritaan samalla tavalla kuin kahvipapuja, jonka jälkeen pavut saavat tutun suklaan maun. Aito kaakaopavuista valmistettu suklaa on tummaa ja erittäin vahvan makuista. Sveitsiläiset kuitenkin keksivät 1800-luvulla menestyksekkään tavan erottaa kaakaovoin pavusta, jota käytetään runsaasti miedomman makuisen maitosuklaan valmistuksessa. Vaaleaan suklaaseen käytetään ainoastaan kaakaovoita eikä lainkaan itse papuja ja siitä syystä kierroksen vetäjä oli vakaasti sitä mieltä, että vaalealla suklaalla ei ole enää mitään tekemistä suklaan kanssa sanan varsinaisessa merkityksessä..

Kierroksen parasta antia oli tottakai se, että kaikkea sai maistella. Erilaisia suklaita, suklaalla päällystettyjä hedelmiä (erityisesti makea ananas + sulatettu tummasuklaa oli jäätävän hyvä yhdistelmä!) ja erilaisia kahvipaahtoja. Kaikesta huolimatta maailman ykköskahvimestoillakaan, jossa ihmiset ovat tyyliin myyneet sielunsa kahville Jape ei taipunut juomaan edes kohteliaisuus tilkkaa kahvia vaan toteaa pokkana oppaan intohimoisen, kahden tunnin presentaation jälkeen ”Actually I don't drink coffee”...

Soldier, eli sotamies - tästä kahvi saa alkunsa


Kupilliseen kahvita tarvitaan 40 kahvimarjaa

Kuivattuja kaakaopapuja muutaman suklaapalan verran

Herkun lähde


100 % suklaata (ei ollut hyvää)


Night walk / 28 dollaria

Illan viimeinen ohjelmanumero oli valitettavasti hieman pettymys. Tarkoitus oli mennä oppaan johdolla metsään taskulamppujen kanssa ja bongata yöllä liikuskelevia eläimiä. Mielessämme olimme kuvitelleet, että metsä kuhisee eläimiä niin, että niihin tyyliin kompastuu, mutta toisin oli. Kahden ja puolen tunnin aikana näimme suurimmaksi osaksi hyönteisiä, muutaman slothin, pari vihreää käärmettä ja jättimäisen hämiksen. Opas kertoi vetäneensä samaa retkeä viimeiset 10 vuotta miltei joka ilta, joten kokemusta bongailusta kaverilla toki oli. Siitä huolimatta välillä ihmetystä aiheutti se, että painelimme metsässä hirmuista kyytiä ja silti opas pystyi salamana bongaamaan jostain aivan mystisestä paikasta jonkun otuksen. Pohdimme Etelä-Amerikkalaisen Markin kanssa oliko retken takana jokin salajuoni; syötetäänkö eläimiä niin, että ne tulevat joka ilta samaan paikkaan vai oliko ne sittenkin made in China? Tiedä häntä, haluamme kuitenkin vakasti uskoa siihen, että opas vain osasi hommansa. Kaksi jättimäistä, kirkkaan vihreää käärmestä oli kuitenkin Japelle hyvää siedätyshoitoa emmekä kuulleet pikkutytön kirkumista öisessä viidakossa.



Kuulemma käyttää syanidia vastustajien nujertamiseen


Japen kämmenen kokoinen tarantella

Tämän pureman jälkeen on 2h aikaa päästä sairaalaan,
jos meinaa pysyä hengissä


Vain päivää myöhemmin olimme taas nenätysten käärmeksen kanssa, tällä kertaa ilman opasta ja ypöyksin viidakossa, tulivuoren huipulla. Jape bongaa tummanruskean, noin metrin mittaisen käärmeen juuri kun on astumaisillaan sen päälle. Ihmettelen kun Jape ryntää jäätävän pelokas ilme kasvoilla rinnettä alas. Tiedän heti mistä on kyse, mutta erittäin suureksi yllätyksekseni tapahtumaa ei seuraa kirkuminen eikä panikointi. Jäätävän inhoreaktion jälkeen Jape etsii kättäpidempää ja kapuaa takaisin arvioimaan tilanteen. Käärmettä ei voi ohittaa silla se makaa täydessä mitassa keskellä polkua ja koska olemme vuorella, kolmen kilometrin päässä kylästä, emme halua ottaa riskiä, että loikkisimme suin päin käärmeksen yli, ettei se vaan pelästy, nosta päätänsä ja näykkää maistiaisia pohkeista. Jape päättää pelästyttää käärmeen hakkaamalla kepillä maata turvallisen välimatkan päästä. Temppu onnistuu, käärme luikertelee maan sisään pakoon ja me luikimme pikavauhtia rinnettä ylös pitäen loppumatkalla silmällä jokaikistä puunjuurta ja oksaa. Hyvä Jape!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Pikavisiitti Manuel Antonioon


Parin viikon Panama turneen jälkeen suuntasimme Santa Catalinasta takaisin Costa Ricaan, tällä kertaa Tyynen Valtameren puoleiselle rannikolle, Manuel Antonioon. Olimme kuulleet ja lukeneet matkaoppaista, että Costa Rican Tyynen Valtameren puoleinen rannikko olisi Karibian rannikkoa hektisempi, mutta jostain syystä mielikuvissamme olimme kuitenkin ajatelleet Manuel Antonion olevan enemmän Puerto Viejon tapainen, Queposta ja Jacoa (kaksi kaupunkia Manuel Antonion yläpuolella) pienempi surffikylä. Mielikuvat romuttuivat kuitenkin välittömästi noin 5km taksimatkan aikana Quepoksesta Manuel Antonioon. Mäkistä rantaviivaa koristavat pääasiassa komeat hotellit, hostellit,ravintolat ja baarit. Selväksi tuli myös se, että Manuel Antonio on yksi nuorten travellereiden biletysmekka. Joka ilta on ladies night, joka tarkoittaa, että leidejä juotetaan ilmaiseksi ja juopuneiden neitosten baariin houkuttelemien kundien maksaessa juomista tuplahintaa..

Saavuimme Manuel Antonioon myöhään perjantai-iltana. Tulomatkalla kylään olimme katsoneet että ompa mukavaa, vähän mäkistä maastoa, jossa olisi hyvä heittää pieni lenkki ja katsella samalla kylän meinikiä. 14 tunnin matkustuksen jälkeen erittäin vuoristoisessa maastossa loppumatkan mäet eivät autokyydissä tuntuneet pahoilta eikä 5km kilometrin matkakaan tuntunut juuri miltään. Niinpä lauantai-iltana muiden muiden sonnustautuessa ykkösiin illan bileitä varten me vedimme tennartit jalkaan ja lähdimme hölkyttelemään auringonlaskuun. Askel tuntui kevyeltä vaikka alla on päivän trekkaus kansallispuistossa. Pääranta on ihmismassasta huolimatta kaunis ja näemme vihdoin auringonlaskun meren taakse, jota Karibian puolella ei ole mahdollista nähdä.

Tulee ensimmäinen ylämäki ja hymyssäsuin juoksemme kilpaa mäen ylös. Saavumme mutkaan johon luulimme mäen päättyvän, mutta huomaamme, että se jatkuukin vielä mutkan jälkeen. ”Jaksaa jaksaa, ei oo paha” -Jape huutaa. Kerään kaikki sisuni ja puuskutan seuraavaan mutkaan huomatakseni, että suunta on edelleen ylös päin. Mäki jatkuu mutka toisensa jälkeen eikä loppua tunnu näkyvän. Hymy hyytyy, Jape työntää minua hanurista kun olen jo luovuttamisen partaalla ja keräämme vuoren valloitusyrityksellämme kaikkien ohikulkijoiden ja ravintoloiden asiakkaiden huomion. Sydän hakkaa niin, että olen varma että se pomppaa rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Olemme molemmat yltä päältä hiessä kun puuskutamme mäkeä ylös päin ohikulkijoille vilkutellen. Askel lyhenee, mutta kun kerran juoksemaan lähdettiin niin loppuun asti juostaan. Kummallakaan ei anna ylpeys periksi luovuttaa ja sillä kuuluisalla sisulla pääsemme kuin pääsemmekin ylös saakka. Ihastelemme hetken vanhaan rahtilentokoneen runkoon rakennettua ravintolaa ja hengityksen tasaannuttua lähdemme lönkyttelemään rinnettä alas. Suihkun jälkeen päätämme ottaa hostellin baarissa mojitot lenkin kunniaksi. Välittömästi pöytään istuttuamme Alaskalainen sporttipariskunta kysyy meiltä ”Where are you guys from?” -ööö, Finland. ”We saw you running up to the hill, wow respect”. I quess this is the thing we call sisu koska kunto on päässyt viime aikoina vähän rempalleen..

Kauniiden rantojen ja hyvien surffiaaltojen lisäksi Manuel Antonion ykkös vetonaula on yksi Costa Rican monista kansallispuistoista. Kylä on rakentunut käytännössä kansallispuiston oviaukolle ja palvelemaan yksinomaan turisteja. Koska kylä ei muuten herättänyt meissä suuren suurta kiinnostusta päätämme katsastaa kansallispuiston ja jatkaa matkaa heti seuraavana päivä.

Pääsymaksu kansallispuistoon on ulkomaalaisilta 10 dollaria, joka maksetaan puistoon astuttaessa. Lisäksi mukaan voi palkata oppaan, joka spottaa eläimiä kiikareiden kanssa ja kertoo viidakon kasvillisuudesta. Puistoon on merkattu muutama todella iisi trekki ja joiden varrella on look out pointeja ja vessoja.

Päätämme tutkia puistoa ilman opasta. Jos haluaa nähdä paljon eläimiä oppaan palkkaaminen voi olla ihan hyvä idea. Olemme nähneet kuitenkin matkan aikana jo ihan hyvän valikoiman käikennäköisiä eläimiä joten keskitymme maisemiin ja luontokuvauksen treenaamiseen (tässä vaiheessa voisin häpeäkseni tunnustaa, että hankin reilu vuosi sitten järjestelmäkameran, mutta vasta tällä reissulla ensimmäisen kerran tutustuin syvemmin ohjekirjaan ja siihen miten kameraan oikeastaan käytetään. Toivoa sopii, että jossain vaiheessa alkaa tulla parempia kuvia..).

Tunnelmaa puistossa latisti ehkä vähän se, että se oli low seasonista huolimatta aivan tupaten täynnä eritytisesti amerikkalaisia turistilaumoja. Joka kerta kun joku onneton apina sattui pistämään päänsä ulos oksien katveesta, ympärillä oli välittömästi noin 40 turistia kameran kanssa. Katselemme touhua ja mietimme mahtaako puisto ja sen elämet kärsiä moisista turistilaumoista (johon itsekkin kuuluimme). Costa Ricassa kaikista eniten luonnonsuojelualueita maailmassa suhteutettuna pinta-alaan, josta Manuel Antonion kansallispuistosta turisteille rajattu alue on vain murto-osa. Tulemme pähkäilyissämme siihen tulokseen, että ehkä se on kuitenkin hyvä asia, että puistoista pienet alueet on rajattu turisteille ja muut alueet pysyvät sitten koskemattomina. Pääsymaksuista käytetään (ainakin kuulemamme mukaan) puistojen suojelemiseen ja tutkimuksiin joita tehdään säännöllisesti esimerkiksi siitä kuinka turismi vaikuttaa viidakkoihin. Manuel Antoniossa on lähiaikoina rajattu kuinka paljon kävijöitä puistoon otetaan päivittäin ja maanantasin puisto on kokonaan suljettu turisteilta.

Koska matkamme Väli-Amerikassa alkaa lähestyä loppusuoraa emme anna Tyynen-Valtameren rannikolle enää toista mahdollisuutta vaan suuntaamme suunnuntaina kohti sisämaata, ekstreme-ekien paratiisia, Monteverdeä.

Manuel Antonio Beach

Siilipuu

Valkonaama-apina

Kämmenen kokoinen perhonen