Raglan - löytyihän sitä surffia!!

Heti kun olin kirjoittanut vuodatuksen epäonnesta aaltojen suhteen, niin suuntasimme Raglaniin, josta alkoi vähän riittämään meikäläisellekin..

Alla hieman todisteita.

John lähtee myyntiin - tyyli vapaa!

Enää noin viisi viikkoa Uutta-Seelantia jäljellä ja on aika laittaa hieman kamoja myyntiin. Tänään tuli tekstari Uuden-Seelannin poliisilta, että hävitetty surffilauta on löytynyt (JIIIIIAAAAHHH!!!), joten ensi viikolla on kaksi surffilautaa, skeittilauta,  piano ja auto, joista ainakin osasta pitäisi päästä kohtapuoliin eroon.

Aloitetaan suurimmasta myyntikohteesta, eli Johnista (Mitsubishi L300 pakettiauto). Koska suurin osa kausimatkailijoista yrittää päästä samaan aikaan autoistaan eroon, päätimme erottua massasta myymään autoa esittelyvideon kanssa.

Syteen tai saveen, tällä mennään!

Ps. jos olet tulossa mestoille tai tiedät jonkun matkalaisen tai paikallisen tarvitsevan autoa, niin laitathan tietoa kiertämään! Auto on katsastettu pari viikkoa sitten ilman huomautuksia ja sai 18.3.2013 uuden akun ja sytytystulpat, joten aamuisin ei tarvitse edes työnnellä käyntiin! Hinta 2500 NZD.

Maailman epäonnisin surffaaja

Kaikoura, Uusi-Seelanti, perjantai 8.3.2013 klo 07:30. Herätyskello herättää ja on aika nousta aamupalalle. Eilen katsottu surffisääennuste lupaa tälle päivälle hyvää keliä ja 10 min ajomatkan päässä olevalle Mangamanu pointbreakille kolme tähteä kymmenestä. Kolme tähteä kymmenestä ei ole paljon, mutta verrattuna viimekuukausina tarjolla olevaan nollan tähden tasoon, odotukset ovat huipussaan. Heitän nopeasti leivät huiviin ja singahdan pihan poikki työmaalle. Olemme siis Kaikourassa tekemässä vapaaehtoistöitä ja ensin on hoidettava päivän hommat vaikka surffi odottaa. Kaivan ripeästi loput kuopat, joihin on tarkoitus iltapäivästä betonoida 5m pitkät ja 30cm paksut paalut ilmassa leijuvaa sänkyä varten.

Kaivuuhommat on hoidettu vähän alle tunnissa ja hyppään pakettiautomme rattiin, johon surffikamat on jo edellisiltana pakattu valmiiksi. Pitkä startti, mutta auto ei käynnisty. Uusi startti ja hieman kaasua – ei tulosta. Aalloille on päästävä, vaikka mikä olisi, joten avaan ikkunan ja hyppään ulos autosta. Työnnän autoa pihan hiekkatietä pitkin, ikkunasta samalla ohjaten, sillä muistan ennen postilaatikoita olevan loivan mäen ja mahdollisen starttipaikan. Työnnän autoa kaikin voimin mäkeä alas ja juoksen vauhdista kyytiin. Kakkonen silmään ja kytkin ylös – renkaat menevät hiekalla lukkoon ja vauhti hieman hidastuu, kolmonen silmään ja kytkin ylös – auto nykii ja yskii eteenpäin. Autan vielä startilla auton käynnistymistä mutta lopulta mäki loppuu ja startti huutaa tyhjää. Tekisi mieli repiä Johnin (automme nimi) ratti irti ja heittää surffilauta metsään, mutta sen sijaan juoksen kuitenkin sisälle taloon, jossa Veera on aamupalalla. ”Tarttis vähän apua Johnin kanssa” -on jo tuttu lause Veeran korville, joten hän lähtee sen enempää ihmettelemättä mukaani ulos. Haen tallista farmin mönkijän ja pätkän narua ja ajan Veeran kanssa auton luo. Hinaamme auton takaisin mäen päälle ja Veeran hurjalla työnnöllä saan auton käyntiin. Päätämme lisätä tulevaan auton myynti-ilmoitukseen ”great for couples”.

Onneksi apuna on Veera, kun John tarttee työntöapua. 

Tällä kertaa myös Ianin mönkijä jeesaamassa.

Kaikesta säätämisestä huolimatta, olen surffirannalla klo 10 aikoihin. Parkkipaikalla on vain yksi auto, joten jätän omani varmuuden vuoksi käyntiin ja menen katsomaan aaltoja. Ketään ei ole vedessä ja eivätkä aallotkaan näytä erikoisilta. Pian rannalta parkkipaikalle päin kävelee noin 60+ vuotias mies vettä tippuen, longboard kainalossaan. Mies toteaa, että kyllä siellä muutamia isompiakin tulee väliin ja kertoo saaneensa tunnissa noin kymmenen hyvää aaltoa. Kymmenen aaltoa kuulostaa todella hyvältä, sillä oma pitkän ajan keskiarvoni on noin yksi kohtalainen aalto yhtenä surffipäivänä. Päätän sammuttaa auton, välittämättä tässä vaiheessa siitä, miten sen saan myöhemmin käyntiin ja hyppään aaltoihin.

Mangamanu on Kaikouran paras surffipaikka ja se sijaitsee noin 13km Kaikouran keskustasta pohjoiseen päin. Parkkipaikka on kylältä merta kohti tultaessa tiukan vasemman mutkan jälkeen oleva pieni levennys tien vasemmalla puolella, jossa vaihdetaan kamat ja josta sitten juostaan tien ja rautatien yli rantaan. Break on kivinen ranta / riutta, josta alkaa lahti n. 200m sisämaahan päin. Kun sopivan kokoinen, täydellisessä kulmassa tuleva aalto tulee, se alkaa rikkoutumaan lahden ulkoreunan kohdalla ja aalto on mahdollista surffata lahden loppuun asti rannalle. Ranta on todella kivinen ja aaltojen lyödessä koko ajan vastaan, paljain varpain surffilaudan kanssa veteen meno on sangen mielenkiintoista. Kun saa itsensä kivikon ja aaltojen taakse ja kääntyy takaisin rantaan päin, on näkymä todella koukuttava. Tiheää jylhää vuoristometsää ja lumihuippuiset vuoret kauempana.

Kun saan itseni aaltoihin, jään odottelemaan tapahtumia. Rauhalliselta vaikuttaa, mutta pian kohdalle osuu kohtalaisen suuri aaltosetti, josta nappaan yhden kiinni. Tällä kertaa alla on noin 10-vuotias 8'0” High Voltage funboard ja se kannattalee minut vaudikkaan puolitoistametrisen ja kauniisti rikkoutuvan aallon kanssa lähes koko 200m matkan lahden pohjan suuntaan. Juuri ennen kivikkoa hyppään aallolta pois ja vajoan mereen huutaen täyttä huutoa. Tällaistä surffaamisen olisi pitänyt olla koko ajan!!!

Uusi-Seelanti / Kaikoura - Mangamanu

Tapahtunut aikaisemmin..

Huolimatta sinnikkäästä yrittämisestä ja palavasta halusta oppia oikeasti surffaamaan, taidot eivät ole vielä päässeet räjähdysmäisesti kehittymään kohtalon heittäessä hieman kiviä tielle. Aloitin maailmanympärimatkan surffiharjoitukset Costa Rican Karibian puoleisella rannikolla noin 6kk sitten. Huolimatta siitä, että Puerto Viejon Playa Cocles -nimisellä rannalla oli ihan kelpo aaltoja miltei joka päivä 9 päivän vierailumme aikana, ei tästä viikosta jäänyt vielä suuria menestystarinoita kerrottavaksi. Tuolloin en nimittäin ymmärtänyt surffista vielä juuri mitään, kylvin vuokralaudan kanssa lämpimässä Karibianmeressä ja ihmettelin miten kymmenvuotiaat pikkutytöt surffasivat jokaisen aallon, jonka itse menetin. Halu oppia kuitenkin kasvoi pikkutyttöjä katsellessa ja Costa Ricasta matka jatkui Panaman puolelle Bocas Del Toroon, jossa tarkoituksena oli jatkaa hyvin alkanaeita surffiharjoituksia. Paikallisen surffipuodin ikkunasta sain kuitenkin harmikseni lukea saman minkä silmällä pystyi havaitsemaan - aallot ja sen mukana myös lautavuokraamo olivat tauolla. Suureksi pettymykseksi Bocas Del Torosta ei siis kirjattu sille viikolle yhtään surffipäivää.

Costa Rica / Puerto Viejo - Playa Cocles

Bocasin pettymyksen jälkeen matka jatkui pieneen Panamalaiseen surffikylään nimeltään Santa Catalina. Internetin ja Lonely Planetin mukaan Santa Catalina olisi Panaman surffiparatiisi ja aaltojen pitäisi olla suhteellisen varmoja, joten odotukset olivat jälleen korkealla. Viikon ahkeran treenauksen tuloksena meinasin kuitenkin vain hukuttaa itseni ja Coloradolaisen hiihdonopettajan, joutuessamme vahvan paluuvirran vietäväksi vesisateen haitatessa näkyvyyttä. Suurin osa päivistä Santa Catalinassa oli muutenkin sateisia ja ilmeisesti aallotkin oli aika huonoja sillä suurimman osan ajasta sain viettää ”surffiparatiisissa” aivan yksinäni.

Panama / Santa Catalina

Panama / Santa Catalina - ei liikaa porukkaa surffirannalla

Leuka rinnassa pettymysten jälkeen jatkoimme kuitenkin edelleen täydellisten aaltojen metsästämistä Väli-Amerikasta ja suuntasimme myöhemmin vielä viikoksi Costa Rican Santa Teresaan, joka tunnetaan yhtenä maailman aaltovarvimmista kohteista ympäri vuoden. Nyt jos ei aaltoja löydy niin ei sitten mistään! Majoituimme Casa Del Mar -nimiseen hostelliin, jossa meille selvisi, että hostellin omistaja Cesar oli entinen ammattisurffaaja. Cesar kertoi käyvänsä Santa Teresan aalloissa joka ikinen aamu, joka nostatti jälleen odotuksia. Meidän viikon aikana Cesar ei kuitenkaan vaivautunut aaltoihin kertaakaan, sillä totesi niiden olevan huonoimmat mitä hän muistaa viimeisen paikassa vietetyn kymmenen vuoden ajalta.. Itse kävin hiomassa kylpytaitojani joka päivä sateesta huolimatta. Surffipäiviä kyllä, muttei edelleenkään suuria menestystarinoita.

Hieman epäonnisesta alusta huolimatta luovutus ei kuitenkaan tullut kyseeseen. Kun Costa Ricasta oli aika siirtyä omaan pääsurffikohteeseeni Uuteen-Seelantiin, oli aika myös hankkia ensimmäinen ikioma lauta. Viimeksi olin surffannut Santa Teresassa 6'6” NSP Fish -laudalla, joka on longboardin ja shortboardin risteytys, ollen leveä ja paksu hyvän kannattelevuuden aikaansaamiseksi mutta kuitenkin hyvin lyhyt paremman hallittavuuden ja nopeiden käännösten mahdollistamiseksi. Muistelin tämän laudan sopineen minulle hyvin, vaikkakin lauta oli todella lyhyt. Christchurchissa löysin lähes vastaavan, mutta vielä hieman lyhyemmän laudan, ihastuin lautaan välittömästi ja ostin sen. Christchurch ei ole erityisen tunnettu suuresta surffista, mutta internetistä kaivettujen tietojen mukaan paikka olisi kuitenkin kohtalaisen varma aaltojen suhteen. Surffibiitsejä lähistöllä on kolme, jotka ovat parhausjärjestyksessä Taylor's Mistake, Sumner ja New Brighton. Itse käytin suurimman osan ajasta tuskaillessani New Brightonin aaltoja, sillä se oli lähimpänä asuinpaikkaamme. Muutamia hyviä päiviä oli ja yksi jopa niin hyvä, että yksi ranskalainen kaveri surffasi New Brightonissa olevan kävelysillan alitse useita kertoja. Itse ajauduin kerran myös sillan alle, mutta sen sijaan että olisin alittanut sillan yhtä tyylikkäästi kuin ranskalainen kaveri, jäin aallon ja sillan betonisen tolpan väliin. Kahden Christchurchissa vietetyn kuukauden aikana surffasin lopulta vain noin kymmenenä päivänä sillä useimpina päivinä tuuli sekoitti meren sellaiseksi sekamelskaksi, ettei sinne ollut mitään järkeä mennä yrittämään. Hieman menestyksekkäämpiä surffipäiviä tuona aikana tuli kuitenkin yksi Akaroassa Jenkki-kundi Colinin ja hänen hippikavereiden sekä muutaman hylkeen kanssa ja Joulupäivänä kävimme Colinin kanssa Cheviotissa Core Baylla surffilla. Myös Christchurch oli siis hieman pettymys aaltojen suhteen, mutta biitsin läheistä skeittiparkkia tuli koluttua useampanakin iltana.

Uusi-Seelanti / Christchurch - New Brighton beach

Uusi-Seelanti / Akaroa - Couch Bay

Colin pukeutuu merestä löydettyyn ja 3 kokoa liian pieneen märkäpukuun

Uusi-Seelanti / Akaroa - Couch Bay

Christchurchista matka jatkui Kaikouraan Suvia ja Isää vastaan ja odotukset surffin suhteen olivat jälleen korkealla. Meillä kävi isäntäperheen kanssa mieletön tuuri, heidän ollessa aivan mahtavia ja torjoten meille upean paikan asua ja mahtavaa ruokaa vastineeksi muutaman tunnin päivittäisestä työstä. Tämän kaiken lisäksi perheen isän, Ianin, paras kaveri Jenksy sattui olemaan surffiaddikti, viettäen miltei kaikki aikansa aalloilla Kaikouran Mangamanu biitsillä ja lupasi näyttää parhaat surffipaikat. Tavatessani Jenksyn ensimmäisen kerran, hän kuitenkin totesi harmitellen, että edellisellä viikolla oli mahtavat aallot, mutta tälle viikolle surffiennuste lupasi ainoastaan tasaista. Kävin sillä viikolla kerran aalloissa..

Suvin ja Isän liityttyessä mukaan matkaan päädyimme kiertämään eteläsaarta sellaisella vauhdilla, johon ei surffille, tai ainakaan sen odottelulle ollut aikaa. Vietimme myös suurimman osan ajasta sisämaassa muissa mahtavissa aktiviteeteissa, joten yhtä pikaista sessioita lukuunottamatta lauta sai viettää kokonaiset kolme viikkoa karavaanin tavaratilassa. Helmikuun lopussa oli kuitenkin aika jättää hyvästi Isälle, Suville ja mahtavalle Britz-karavaanillemme ja jatkaa matkaa taas hieman verkkaisemmin Johnilla. Suunnitelmana oli ajaa Queenstownista takaisin itärannikolle ja tutkia sen lukemattomia surffipaikkoja ja pikkukyliä takaisin pohjoisen suuntaan. Toisin kuitenkin kävi.

Torstai aamuna 28.2.2013 heitämme Suvin ja Isän kentälle ja lähdemme ajelemaan suunnitelman mukaan kohti itärannikkoa. Noin kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdymme pitämään lounastaukoa joenrantaan. Vanhasta tottumuksesta nostan surffilaudan tauon ajaksi tavaratilasta auton katolle, jotta konttiin mahtuisi ottamaan ruokanokoset. Eväiden ja päiväunien jälkeen keksimme vielä pulahtaa jokeen uimaan, jonka jälkeen hyppäämme suorinta tietä takasin rattiin ja tielle. Seuraavan kerran pysähdymme sadan kilometrin päässä tarkastelemaan mahdollista yöpymispaikkaa. Sopivan leiriytymispaikan löydyttyä nousemme autosta ulos, Veera avaa kontin ja kääntää samantien kauhistuneen katseensa minuun. Kysyn, että mikäs nyt on ja Veera vain osoittaa konttia. Kurkistan konttiin, mutta enkä vieläkään tajua. Sitten Veera sanoi tärisevällä äänellä – surffilauta! Seuraavat kolme minuuttia olen hengittämättä ja mietin kuinka tyhmä voi ihminen olla! Kuinka paljon omenoita pitää poimia jotta saa 420 dollaria kasaan?? Voiko katolta tippuva surffilauta aiheuttaa kolarin tai tappaa jonkun?! Ja mitähän vakuutusyhtiö tästä sanoo, kun viikko sitten haljennut Macbook Airin näyttökin oli vielä vakuutusyhtiöllä käsittelyssä!? Hetken paperipussiin hengitettyämme päätämme lähteä takaisin etsimään lautaa. Kaasu pohjassa ajamme takaisin lounaspaikalle. Etsimme kävellen jokaisen mutkan, jossa lauta olisi oletettavasti voinut pudota mutta turhaan, pudonneesta laudasta ei näy merkkiäkään. Ennen takaisin suuntaamista kirjoitamme vielä läheisen kylän infopisteen sekä kaupan ja poliisilaitoksen seinään ilmoitukset kadonneesta laudasta ja ystävällisen pyynnön ottaa yhteyttä mikäli joku tunnustaisi löytäneensä laudan. Lappuja jakaessa mielessä käy, että voikohan poliisi sakottaa tällaisesta vastuuttomasta toimesta jättää lauta katolle ilman mitään siteitä. Mietin, että sakot olisi kaiken kruunu tälle jo viisi kuukautta jatkuneelle huonolle onnelle surffiharrastuksen ympärillä, mutta päätämme ottaa riskin ja jättää lapun myös poliisille.

Kolme päivää laudan hukkaamisesta sain soiton Lawrencen poliisilaitokselta, jossa ystävällinen konstaapeli kertoo pahoittelevalla äänellä, ettei lautaa valitettavasti ole löytynyt. Onni on sentään sen verran myötä ettei vastuuttomasta toiminnasta tällä kertaa myönnetä sakkoja vaan poliisi kehottaa käydä tekemässä vielä katoamisilmoituksen lähimmällä poliisilaitoksella, jos vaikka lauta sattuisikin palautumaan.

Neljä päivää myöhemmin olemme jälleen Christchurchissa Carloksella ja uutisissa kerrotaan valkohain tappaneen surffaajan Uudessa-Seelannissa. On aika summata uuden laudan tarve suhteessa tämänhetkisiin surffikokemuksiin ja jäljellä olevaan puoleentoista syyskuukauteen Uudessa-Seelannissa. Huono onni tuntuu leijuvan yllä edelleen, mutta en aio edelleenkään luovuttaa. Sekunnin murto-osassa olen ehtinyt käynnistää uudella 630€ maksaneella näytöllä varustetun Macbookkini ja löydän sopivan laudan netistä, laitan tekstarin kaverille ja lupaan tulla hakemaan 10 vuotta vanhan laudan märkäpuvun kanssa 150 dollarilla.

Tällä hetkellä olen tyytyväinen kymmenisen vuotta sitten Uudessa-Seelannissa veistetyn High Voltage (HV) -laudan omistaja. Pituutta uudella vanhalla laudalla on hieman edellistä enemmän ja ensimmäisten yritysten jälkeen tällä laudalla surffi tuntuu vihdoin luistavan. Hieman lautaa joutui epoxilla korjailemaan, ettei se imisi vesiä sisään ja leash on lähtenyt kahdesti jalasta meressä pois, mutta muuten tuntuu pelittävän oikein mainiosti.

Uusi vanha lauta. 8'0 High Voltage vuodelta X

HV

Huomiseksi on luvattu jälleen 3 tähden surffia Mangamanuun ja Jenksyn kanssa on sovittu treffit yhdeksäksi aamulla. Johnin akku on yön latauksessa, saa nähdä tarvitseeko herättää Veera työntämään.

Muistetaan pakata lauta autoon, eikä jätetä katolle

Uusi-Seelanti / Kaikoura - Mangamanu

Uusi-Seelanti / Kaikoura - Mangamanu

Aika lunastaa lupaukset – Kumpi kirkuu Veera vai Jape!?

10 000 blogin katselukerran kunniaksi järjestimme tammikuun lopulla äänestyksen blogin lukijoille, sekä pienen haasteen itsellemme. Äänestää sai haluatteko nähdä Jarmon hyppäämässä Benji-hyppyä vai Veera tippuvan lentokoneesta maailman aktiviteetti pääkaupungissa Uuden-Seelannin Queenstownissa. Äänestysaika on nyt päättynyt, äänet on laskettu yhteen, olemme saapuneet kohteeseen ja tässä on tulos! Ääniä ei tullut runsaasti, mutta kuitenkin riittävästi, jotta saatiin selvitettyä kumpi meistä pääsee haastamaan itsensä sekä samalla viihdyttämään teitä lukijoitamme. Huolimatta siitä, että äänestys ei saavuttanut suuren suurta ryntäystä lukijoilta, emme silti halunneet pettää niitä jotka äänestivät. Ladys & Gents for your entertainment videopätkää kuinka paljon JARMOSTA saatiin lähtemään ääntä! Omasta puolestani haluan kiittää ettette äänestäneet minua. Kädet hikoili ja pulssi hakkasi jo kuvaajan paikalla sen verran, että itse todennäköisesti olisin pyörtynyt mikäli olisin joutunut haasteen eteen. Jamo hoisi kuitenkin homman tyylikkäästi kotiin. Pidemmittä puheitta video & hypyn jälkeiset fiilikset pulssin tasannuttua. Olkaa hyvät, enjoy and keep on reading the blog!!

-Veera-

Blogia pääsee nyt kommentoimaan kaikki!

SKÄDÄM! Olemme saaneet paljon palautetta siitä, että blogiin kommentoimisesta on tehty sellaista rakettitiedettä ettei sitä kehtaa edes yrittää. Vihdoin viimein löysimme mistä asetuksia sai muutettua niin että kommentoimaan pääsee kaikki halukkaat. Nyt niitä kommentteja sitten tulemaan. Tattista!

Pian luvassa huikeaa kuvamatskua menneestä kolmesta viikosta sekä 10 000 tuhannen katsekerran haasteen tulokset liikkuvan kuvan kera!

Fox Glacier, jäätikkö sademetsän keskellä

Yksi Uuden-Seelannin luonnon ainutlaatuisuuksista on sen jäätiköt. Jäätiköissä sinällään ei ole mitään ihmeellistä, mutta Uuden-Seelannin jäätiköistä erikoisen tekee se, että täällä voi nähdä jäätiköitä, jotka valuvat alas sademetsän reunustamaa vuorenuumaa. On aivan uskomatonta, että samaan kuvaan voi vangita rehevää, vihreänä kukoistavaa sademetsää sekä palan valtavaa jäätikköä! Miten tämä sitten on mahdollista? Me lähdimme ottamaan selvää.

Franz Josef sekä Fox Glacier ovat luultavasti tunnetuimmat Uuden-Seelannin jäätiköistä. Molemmat jäätiköt sijaitsevat eteläsaaren länsirannikolla, noin saaren puolen välin paikkeilla. Molempien jäätiköiden alapää on vain noin 300metriä merenpinnan yläpuolella ja näin ollen yhtäaikaa samalla tasolla sademtsän keskellä, joka on hyvin harvinaista. Franz Josefille ei ainakaan tällä hetkellä ole turvallisuussyistä mahdollista mennä kävellen, mutta helikopterilla jäätikköä pääsee ihmettelemään lintuperspektiivistä. Vain puolen tunnin ajomatkan päässä Franz Josefilta sijaitsevalle Fox Glacieria sen sijaan on mahdollista päästä katsomaan ja koskettamaan konkreettisesti. (Wikipedia, luettu 2.3.2013)

Yleinen suositus on, että jäätikkölle mennään ainoastaan oppaan kanssa. Kukaan ei kuitenkaan suoraan kiellä menemästä jäätikölle omin päin. Jäätiköllä vierailun jälkeen suosittelen ”tavantallaajia”, joilla ei ole riittävää tietoa / kokemusta jäätiköistä, panostamaan opastettuun retkeen. Oppaat, jotka jäätikköretkiä tekevät, tarkkailevat jatkuvasti jäätikön käyttäytymistä ja arvioivat alueen riskejä joihin lukeutuu mm. kivi, lumi- ja jäävyöryn vaarat. Molempia jäätiköitä pääsee omin päin katsomaan turvallisesti noin parin sadan metrin päähän jäätiköistä rakennetuille katselupaikoille.

Turisteja, jotka varoituksista huolimatta aikovat jäätikölle omin päin, kehoitetaan lukemaan aitaan naulatut lehtileikkeet, jotka kertovat traagisista, jäätiköillä sattuneista onnetomuuksista. Onnettomuuksia sattuu silloin tällöin varoituksista huolimatta uhkarohkeille seikkailijoille. Viimeisin vakava onnettomuus tapahtui vain muutama vuosi sitten vuonna 2009 kun kaksi Australialaisturistia päättivät varoituksista huolimatta mennä lähemmäksi jäätikköä ottamaan kuvia. Yli 1000 tonnia painava jäälohkare murtui pahaonnisesti turustien yläpuolella, jonka seurauksena he molemmat menehtyivät. Turistit eivät olleet opastetun ryhmän mukana ja ylittivät varoituskyltit 500 metrillä. Ennen jäätikölle astumista kannattaa miettiä onko riskin otto todella sen arvoista. (Wikipedia, luettu 2.3.2013)

Saavuimme Franz Josefin kylään myöhään iltapäivällä. Heti ensitöiksemme lähdimme katsomaan jäätikköä, sen edustalle rakennetulle katselupaikalle. Sademetsän uumenista esiin paljastuva, massiivinen jäätikkö tosiaan oli näkemisen arvoinen, mutta me halusimme tietää enemmän. Siispä niukasta retkibudjetista huolimatta panostimme tässä kohtaa koko päivän mittaiseen opastettuun jäätikköretkeen, lomalaiset, Aimo & Suvi, puolestaan helikopteriajeluun.

Sekä helikopteriretkiä että opastettuja jäätikkövaelluksia pystyy varaamaan molemmista kylistä suoraan retkenjärjestäjien toimistoista tai vaihtoehtoisesti Frans Josefilla sijaitsevasta iSitestä. Valtion ylläpitämä turisti-info iSite ei peri asiakkaalta varauksista välityspalkkiota, joten hinta on sama kuin sen varaisi suoraan palveluntarjoajilta. 3O minuuttia kestävä helikopteriretki kustantaa noin 250 dollarilla / henkilö. Sniiduilija haikkaa kopterin sijaan jäätikölle koko päiväksi 165 dollarilla jalkaisin oppaan kanssa. Kirkkaana päivänä helikopterikyydissä on mahtavat näkymät jäätikölle ja kopteriajelu on varmasti mahtava elämys. Puolen tunnin retkellä helikopteri myös laskeutuu jäätikön yläpäähän niin, että kyydissä olijat voivat ottaa kuvia jäätiköstä. Tiedon janoisemmille suosittelen haikkausta oppaan kanssa. Koko päivän mittaisella retkellä oppaat ehtivät kertoa enemmän mielenkiintoisia faktoja jäätiköstä ja siitä ympäröivästä sademetsästä.

Varasimme siis seitsämän tunnin vaelluksen Fox Glacierille (165nzd / hlö, sis. opastuksen, ei lounasta). Parikymmenhenkinen ryhmä jaettiin heti retken aluksi kahteen osaan. Meille kävi mieletön tuuri kun saimme oppaaksemme yhdystysvaltalaisen Taylorin. Biologiaa pääaineenaan opiskellut nuori kundi oli todella vihkiytynyt alalleen ja tuntui tietävän uskomattoman paljon jäätiköistä. Bussin jättäessä meidän jäätikön reunalle lähdemme ensin vaeltamaan ylös vuoren rinnettä syvälle sademetsään. Tämä on Taylorin mukaan turvallisin reitti astua jäätikölle. Taitamme matkaa noin tunnin verran Taylorin tarinoidessa intohimoisesti jääiköstä sekä sademetsästä ympärillämme. Jäätikölle päästyämme Taylor kysyy meiltä kysymyksen ”tiedättekö mikä tekee jäätiköstä jäätikön?”. Ensimmäisenä tulee mieleen, että jäätikkö on massiivinen jäämuodostuma, joka on ollut samalla paikalla ööö, pitkään. Seuraavan viiden tunnin aikana opin kuitenkin, että jäätikkö on myös paljon muuta. Kaksi tärkeintä seikkaa, jotka tekevät jäätiköstä jäätikön on 1) jäätikkö ei ole jäätynyttä vettä vaan tiiviiksi pakkautunutta lunta ja 2) jäätikkö elää koko ajan, siis liikkuu.

Mielessäni pyörii kysymys ”miten ihmeessä on mahdollista, että sademetsän keskelle on muodostunut jäätikkö?”. Pian saan vastauksen myös tähän kysymykseen. Homma etenee yllättävän loogisesti. Australian mantereen lämmin ilmamassa liikkuu kohti Uutta-Seelantia, länsirannikon saavuttaessa lämmin ilma törmää vuoristoon ja alkaa kohota ylöspäin. Kohotessa lämmin ilma viilenee, tiivistyy pilviksi ja muuttuu lopulta sateeksi.Ylhäällä vuorilla sade tulee viileästä ilmastosta johtuen alas lumena, josta muodostuu jäätikön yläpää. Alhaalla laaksossa lämpötila on korkeampi, sade tulee alas vetenä ja ruokkii puolestaan sademetsää. Jotta lumesta muodostuu massiivinen jäätikkö sademetsän keskelle, tarvitaan runsaita sateita.

Uuden-Seelannin länsirannikko on yksi maailman sateisimmista paikoista ja sateen määräksi mitataan 7000-10 000mm (siis jopa 10metriä) vuodessa. Ylhäällä vuorilla tämä tarkoittaa 50-80 metriä lunta, joka on aivan käsittämätön määrä! Vuoriston yläpäähän pakkautunut lumi painaa jäätikköä alaspäin, joka aiheuttaa sen liikkeen. Vuonna 2006 Fox Glacier liikkui keskimäärin 1 metrin viikossa. Jäätikkö ei siis ole tuhansia vuosia vanha vaan itseasiassa jäätikön alapäässä jää on oppaamme mukaan arviolta korkeintaan 60 vuotta vanhaa.

Alla on linkki josta voi nähdä Fox Glacierin liikkuvan. Videoon on otettu yksi kuva päivässä jäätiköstä. Kun kuvat liittää yhteen, voi havainnollistuu kuinka vuoden aikana jäätikkö valuu alas kuin joki. Mystistä!

Olemme saaneet retken alussa vaelluskengät ja niihin jykevät jääpiikit. Ilman piikkejä jäätiköllä vaeltaminen olisi todella hankalaa. Vaelluksen jäätikköosuuden on tarkoitus kestää kolmisen tuntia. 12 hengen ryhmämme koostuu tällä kertaa hyväkuntoisista, innokkaista reppureissaaja nuorista ja Taylor innostuu viemään meitä paikkoihin joihin ”normaalin” ryhmän kanssa ei ole aina mahdollista mennä. Tutkimme jäätikköä lopulta reilut neljä tuntia. Sukellamme syvälle railoihin ja korkeille teräville huipuille. Ihmettelemme jäätikölle muodostuneita vesialtaita ja kallion seinää alasvaluvaa, sulaa jäätikköä. Viiden tunnin jälkeen väsymys alkaa painaa jaloissa ja vilu hiipiä askelten hidastuessa. Ajattelen mielessä koti-Suomea ja päätän, että matka jatkuu ainakin siihen saakka kunnes kesä kotona kukoistaa. Pistäytyminen jäätiköllä oli kiehtova, mutta nautin ajatuksesta, että seuraavaksi karavaanimme renkaat suuntaa kohti helteistä Queenstownia!

 Budjettimatkaajat haikkaavat jäätikölle jatkaisin...

...samaan aikaan lomalaiset ihailevat maisemaa lintuperspektiivistä!

Jäätikön jota ympäröi sademetsä voi oppaamme mukaan nähdä Uuden-Seelannin lisäksi ainoastaan Patagoniassa, Chilessä.